Suunnittelun aika

Tähän mennessä tapahtunut

Matkaan nimeltä koti Kreetalla mahtuu paljon paperisotaa, dramatiikkaa, onnistumisia, oppimista eikä siitä todella puutu koomisiakaan piirteitä. Lämpimästi hymyillen monet asiat on syytä ottaakin. Edellisissä House Kastrin blogeissani olen kertonut unelmastamme ja muutamasta ensimmäisestä askeleesta kohti sen toteutumista. Ensin unelmasta, sitten uskomattomasta tuurista meille sopivan tontin löytymisestä ja itse ostotapahtumasta. Eli siitä miten tämän blogin tapahtumiin on päädytty. Tarina jatkuu onnellisena tontin omistajana, pää pilvissä, jalat maassa.

Tontti ostettiin siis kesällä 2008. Koska rakennuttajapartnerini (Vasilis, Hotel Evropi) käyttää kesäsesongin hotellinsa pyörittämiseen, jäi aikaa suunnittelulle riittämiin. Tavoitteena oli aloittaa rakentaminen loka-marraskuun vaihteessa 2009, heti turistikauden päättyessä. Vaikka kyllä minä jo laattakauppojen ohi kulkiessani tein ikkunaostoksia. Ihan ensimmäisenä selvitimme Plataniaksen kunnalta rakentamiseen liittyvät ohjeet ja rajoitteet, kuten tontin rakennusoikeus tarkalleen, talon harjakorkeus ja muut ”muotoseikat”. Se oli vain yksi visiitti kunnantalolla. Arkkitehtikin ne olisi toki selvittänyt, mutta oli kiva päästä hahmottamaan jo etukäteen, mikä ylipäänsä on mahdollista.

Arkkitehtejä ja taiteilijoita ja elämäntaiteilijoita

Ja sitten alkoi arkkitehdin valinta. Vasilis etsiskeli muutamia ehdokkaita ja kartoitti suunnittelun hintatasoa jo etukäteen, muutamia kävimme tapaamassakin. Elävimmin jäi mieleen eräs arvostettu hanialainen hotellien suunnittelija. Sharmantisti harmaantunut, tyylikkäästi pukeutunut herra otti meidät vastaa ylellisessä toimistossaan, kalliissa kaupunginosassa. Hänen huolella meikattu tyttärensä tarjoili kahvia elegantisti 12 senttisissä piikkikoroissaan. Sohvat olivat upottavat, ilmastointi toimi ja vieno tuoreiden kukkien tuoksu leijui huoneessa. Ihan kuin olisin päätynyt johonkin amerikkalaiseen saippuasarjaan. Ja minä sovin siihen miljööseen heinäkuun helteissä hionneena ihan yhtä hyvin kuin se kuuluisa hajuvesi lihapulliin. Herra esitteli meille suunnittelemiaan upeita hotelleja ja huviloita ja minä tunsin oloni entistä kiusaantuneemmaksi. En muista miten luovimme tilanteesta ja talosta ulos, mutta kun astuimme (tuskan)hikeä pyyhkien takaisin helteiselle kadulle totesimme, että ”huh, ei ainakaan tämä”. Vieläkin kun ajelen Geranin – Malemen suunnalla ja näen yhden hänen luomuksistaan, tulee tuo vaivaannuttava tilanne elävästi mieleen. Toki jo hymyilen sille.

Muutama muukin toimisto käytiin läpi, kunnes löytyi meille mieluinen vaihtoehto. Arkkitehti-taiteilija, pieni toimisto Hanian sivukujilla, seinät täynnä herran omaa taidetta. Ilmastointina tavallinen kattotuuletin. Ei kahvia tarjoilevia koristeita. Hän hyväksyi yläkylän ”asemakaavan” rajoitteet, ja suunnittelun hintakin oli järkevä. Hinta tuntui korkealta, jos vertaa Suomen hintoihin, mutta toisin kuin Suomessa, Kreikassa arkkitehti vastaa talon rakennesuunnittelusta (eli mm. talon maanjäristyskestävyydestä) elämänsä loppuun saakka, joten se ehkä selittää hinnan. Toki talon asianmukainen kunnossapito kuuluu omistajalle, ja sen laiminlyönnistä voi seurata arkkitehdin vastuuvapaus. Tapasimme arkkitehtimme viitisen kertaa hänen toimistollaan, väliajan sähköpostit kulkivat vilkkasti. Koti Kreetalla oli saanut suunnittelijansa.

Kreetan manner?

Heti alkuvaiheessa minulle selvisi että unelma valkoisesta talosta sinisin ovin ja ikkunapuittein ei tule toteutumaan. Arkkitehtimme katsoi minua kummastuneena kun näytin pettyneeltä. ”Nehän on saarten värit, vain saarilla maalataan talot niin”. Katsoin kummastuneena nyt minäkin. Olin luullut Kreetaa saareksi! ”Ei ei, Kreeta on manner!” Selvä se. Aluksi se meni ehtymättömän kreetalaisen itsetunnon piikkiin, myöhemmin selvisi että noin geologisesti Kreeta todella keikkuu omana pienenä laattanaan Afrikan ja Euroopan mannerlaattojen välissä. Ja onhan Kreetalla toki kaikki mitä mantereilta on tavattu löytää; meri, vuoret, jokia, järviä, suistoja jne. Kumma ettei Kreeta kuitenkaan löydy mantereiden luettelosta, ihan selvästi sitä aliarvioidaan.

Toki yläkylän asemakaavakin vaikutti talon värityksen valintaan, ja totta puhuen, ei se sinivalkoinen väritys sinne olisi oikein sopinutkaan. Ensimmäiset luonnokset talosta olivat aika lennokkaat. Kun tontti ei ole suorakulmainen ja se täytetään laidasta laitaan, ei tule talostakaan suorakulmainen. Pikkuhiljaa löytyi arkkitehdin kanssa yhteinen näkemys, ja talosta sentään alkoi löytyä suoriakin kulmia. Yritäpä kalustaa huonetta jossa ei ole yhtään suoraan kulmaa!

Alussa mietimme useampia pieniä huoneistoja, mutta tontin rakennuspinta-alalla olisivat portaat vieneet tolkuttomasti tilaa asumismukavuuden kustannuksella, olivatpa ne sitten huoneistojen ulkopuolella tai niiden sisällä. Päädyimme siis nykyiseen ratkaisuun, portaikko keskelle taloa ja siitä sisäänkäynnit kuhunkin, yhdessä tasossa olevaan asuntoon. Ensin suunnittelimme 4 asuinhuoneistoa ja pohjakerroksen tilat varastoiksi. Matkan varrella meidän varastotila jakautui yhteen pienempään ”talonmiehen” asuntoon ja varastoon. Vasiliksen puolen varastotila jäi avotilaksi. Siitä aikanaan hyödyin kovinkin paljon. Kun pohjapiirustukset oli pähkäilty valmiiksi, tehtiin muut rakennusluvan vaatimat paperit ihan niin kuin Suomessakin.

Kyllä minä rakennuspiirrustuksia osaan lukea

Niitä kertyikin pari mapillista. Niihin olisi kannattanut kiinnittää enemmänkin huomiota, mutta enpähän tehnyt. Olisin ehkä huomannut että sähköpistokkeet on piirretty seinän puoleenväliin, ja ripoteltu pitkin seiniä, eikä siistiin riviin lattianrajaan niin kuin meillä. Tai että ovet aukeavat pääsääntöisesti sisäänpäin. Oli siihen sitten tilaa tai ei. Noin muutenkin talon rakentaminen rakennuspiirustusten mukaan oli varsin ”väljää”. Kantavat rakenteet tehtiin piirulleen niinkuin kuuluikin, sitä valvoi joka vaiheessa arkkitehtimme. Sitten alkoi soveltaminen. Kun kotimme Suomessa, kivitalo sekin, aikanaan rakennettiin 90-luvun puolessa välissä ,olin siinäkin savotassa aktiivisesti mukana. Silloin opin, että kun taloa suunnitellaan, pitää tietää olohuoneen pöydän paikka, melkein sen värikin. Siitä sitten aletaan miettimään muita tiloja. Eli kun rakennuslupa laitettiin vireille, ihan kaikki piti olla suunniteltuna; rakenne-, vedet-, sähköt-, ilmastointi-, lämmitys, Ikkunan paikat, korkeudet, ovet avautumissuuntineen, huonekorkeudet ja vielä mahdolliset omat mieltymykset tulevassa kodissa, jopa ”jatkojalostus” mahdollisuus.

Kun tämä savotta oli tehty ja rakennuslupa saatu, niin kaikki sujui omalla painollaan ja suunnitelmien mukaan. Siis Suomessa. Noin karrikoidusti; Kreetalla tehtiin piirustukset ja rakennettiin talo, lopuksi piirustukset muutettiin sen mukaan minkälainen talosta matkan varrella oli muodostunut. Kirjoittelen joskus lisää noista, blogin synnyn kannalta antoisista rakennusvaiheen tapahtumista. Mutta ensin piti saada se rakennuslupa. Se tuli kyllä aikanaan. Ai että minä rakastan kreikkalaisia virallisia papereita, niin kauniita leimamerkkejä ja leimoja paperin laidat täynnä. Siitä tulee niin juhlallinen olo.

Kun rakennuslupa oli saatu, pääsin todenteolla suunnittelemaan huoneistojen sisätiloja, laatoituksia, keittiöitä, kylpyhuoneita. Ihanaa! Keittiöpiirustukset meille teki poikamme silloisen tyttöystävän, nykyisen miniämme, isä, ammattilainen kun on. Kätevä tapa, muuten, tutustua pojan tulevaan appiukkoon. Kun sesongin loppu hotellilla lähestyi ja rakennusvaihe siinä samalla, olin jo valinnut ovenkahvat ja kylpyhuoneiden kiinteät kalusteet. Samoin laattakaupoissa oli vierailtu ahkerasti, olin pelastanut joitain kauniita laattoja jo silloisen huoneistomme nurkaan, joka alkoi vähitellen näyttämään rakennustyömaan varastolta. Mitä se tietenkin olikin.

Elämäni ensimmäinen oliivinkorjuu omista oliivipuista

Ennen rakentamisen alkua oli kuitenkin vielä yksi homma. Oliivipuut – 6 kappaletta – piti kaataa pois tieltä. Koska ne olivat hyvinhoidettuja ja osa niistä täynnä oliiveja, en halunnut niitä kaataa ennen sadon korjuuta. Kun Hotelli Evropi sulki ovensa sesongin jälkeen lokakuun viimeisinä päivinä, vietimme oliivienkorjuupäivän. Ei kuuden puun oliivien poimimiseen sen kauempaa mene. Eikä enempää aikaa olisi ollutkaan, kaivuri kun jo odotti aidan takana oman savottansa alkamista. Oliivit korjattiin, vietiin puristamolle, tai erottamohan se oikeammin on nykyään. Kuudesta puusta sain öljyä kolmisenkymmentä litraa, kun sato jaettiin sekä Vasilikselle että meille. Puut kaadettiin, vihreät lehvät päätyivät naapurin lampaiden ja vuohien iloksi ja loput pilkottiin polttopuuksi, josta riitti hyvinkin muutamaksi ensimmäiseksi talveksi zompaan (vastaa suomalaista porinmattia) poltettavaa.

Sitten se oikeasti alkoi

Jos oliivinkorjuu oli nopea toimitus, niin eipä kauan kestänyt myöskään tontin kokoisen kuopan kaivaminen talon perustuksia varten. Maa on tuossa kohtaa otollista kaivettavaa ja tuolla kuvan pienellä kaivurilla homma sujui parissa päivässä. Oman jännityksensä tähän kaivuu-urakkaan toi saaren historia. Mistä vaan maanpinnan alta kun voi löytää vaikka minolaisaikaisia raunioita. Viereisen, siis aivan tien toisella puolella olevan kirkon alle ovat saksalaiset kaivaneet mittavan luolaston, joka toimi toisen maailmansodan aikaisena pommivarastona. Kätevää eikö, kukaan tuskin pommittaa kirkkoa.

Tuon luolaston suuaukko oli ollut umpeen peitettynä sodan loppumisesta saakka, kyläläiset kun halusivat asian mieluiten unohtaa. Onneksi kylältä vielä löytyi tieto ja tarinoita aiheesta. Ja herra nimeltä Kiriakos Lourandakis, joka itsepintaisesti haastoi kyläläiset avaamaan tämänkin osan historiaansa. Luolan suuaukko oli kaivettu esiin edellisenä kesänä ja luolastoa siivottiin lisää kaiken aikaa. Samalla selvisi että tonttimme toisella puolella oleva tyhjä tontti oli ollut aikanaan saksalaisten kenttäkeittiö. Ja meidän tontti oli siis siinä välissä! Hiukan huolestutti, että jos näiden kahden tontin välilläkin menee luolat niin minulla on tontillani – yllätys yllätys – arkeologinen kaivaus tai sotamuseo. Sen ihanan kreetankodin sijaan. Mikäli tontilta jotain löytyi, minulle siitä ei ainakaan kerrottu.

War Shelter of Platanias

Luolasto sen sijaan toimii varsin hienona sotamuseona nykyisinkin, sinne on kertynyt tavaraa hiljalleen lisää. Sotilasta esittävän mallinuken päällä oli suomalaisen sotilaan mantteli. Ei kypärää eikä edes saappaita. Se jäi sen verran harmittamaan, että suomalainen kypärä, siis sodanaikainen aito, oli löydettävä. Asianharrastajien avulla se löytyi ja koristaa nyt sotilaan päätä. Saappaita ei enää sodanaikaisia löytynyt, mutta suomalaiset armeijan saappaan kuitenkin. Naapureiden lahjonta on aina paikallaan, tosin luolan yläpuolella olevalla ortodoksikirkolle minulla on aika vähän annettavaa.